Postaus jonka kirjoittamista oon vältellyt jo lähes kuukauden. Tässä mä nyt kuitenkin olen 320 päivää myöhemmin. Tässä vielä päällimmäiset fiilikset viimeiseltä vuodelta; mä olen pelännyt niin paljon että vatsa on ollut ihan solmussa, mutta samalla myös tuntenut itseni maailman rohkeimmaksi ihmiseksi. Mä olen itkenyt niin paljon että on tuntunut pahalta, mutta samalla myös nauranut niin että on tuntunut kaksi kertaa pahemmalta. Mä oon rakastanut, ikävöinyt ja epäröinyt. Mä toteutin huomaamattani yhden suurimmista unelmistani. Mä olin elossa.
Oon jo useamman viikon pohtinu miks mun on ollu niin vaikeeta kirjoittaa tämä viimeinen postaus. Ainoa järkevä lopputulos, jonka oon saavuttanut on se että en ole ollut valmis päättämään mun vuotta ihan vielä. Tosiasia on kuitenkin se, että mä en koskaan tule olemaan täysin valmis päättämään tätä. Toisaalta ei 10 kuukauden aikana saavutettua täysin uutta perhettä,ystäviä ja elämää voi noin vain saattaa päätökseensä. Vaikka mitä tekisi niin asiat jää keskeneräisiksi ja epävalmiiksi. Keskeneräisyydestä ja epävalmiudesta huolimatta mun on nyt vaan päästettävä irti. On aika lopettaa tää luku mun elämässä ja kurkistaa mitä seuraava tuo tullessaan. Mä olen valmis!
Haluan vielä kiittää ihan jokaista, joka mahdollisti mulle tän vuoden. Päällimmäisenä tietysti äitiä ja iskää, sekä mun ihania ystäviä Suomessa. On ihana olla taas teidän kanssa kotona!!
And in case anyone from America is reading this… I just wanna thank the whole community of Viola. Couldn’t have had any better place to stay! Y’all made my year unforgettable and I’m missing my American home and friends like crazy. Y’all are so amazing and I can’t thank enough for what y’all did for me and Laura last year! Like Emily once said “Goodbyes are not the end, it just means i’ll miss you until we see again”
with love,
your finnish foreigner
