Halfway

Mun vaihtovuosi on tullut jo puoliväliin (oikeestaan jo viikko sitten) eikä tunnu todelliselta, että olen ollut poissa kotoa jo yli viisi kuukautta. Lähes 160 päivää sitten mä lähdin viettämään hymyissä suin mun elämäni parasta vuotta. Monta kertaa kävin katselemassa kuvia koulun sivuilla, samalla pohtien ketkähän noista ihmisistä tulee olemaan juuri mun kavereita. Kävin Google Street Viewn avulla tarkastelemassa Violan maisemia ja meidän omaa dirt roadia. Kaikkien ohjeiden mukaaan koitin kuitenkin pitää itseni mahdollisimman ennakkoluulottomana, mutta huomaamattani mulla oli mielessäni jo kuva täydellisestä vaihtovuodesta. Usein pohdin kuinka saan uusia kavereita ja uuden kodin, pääsen elämään täydellistä high school elämää, opin puhumaan täydellistä englantia, maistelisin kaikkia uusia ruokia, shoppailisin kaikissa ihanissa kaupoissa ja matkustelisin ympäri Jenkkilää. Nyt viisi kuukautta myöhemmin oma ajatusmaailma on muuttunut ihan hurjasti. Aluksi sai heittää hyvästi noille haavekuville pitkäksi aikaa. Heti koulun aloitettuani sain huomata, että ei niitä kavereita löytynytkään sormia napsauttamalla heti ensimmäisenä päivänä. Joskus jopa ajattelin, että en tule löytämään kavereita ollenkaan. Oikeastaan vasta nyt olen luonut syviä ystävyyssuhteita ja löytänyt ne mun todelliset kaverit. Ensimmäiseen pariin kuukauteen Amerikka ei tuntunut kodilta ollenkaan. Nyt tämäkin on muuttunut täysin ja voin kutsua Amerikkaa mun kodiksi. High School elämä ei ehkä ole täydellistä ja aluksi mua harmitti, että meillä ei esimerkiksi pelata jenkkifutista ollenkaan. Viisi kuukautta myöhemmin olen todennut, että tämä on kuitenkin sitä aitoa high school elämää hyvine ja huonoine päivineen. Englantini ei edes lähentele täydellistä, mutta olen kehittynyt hurjasti ja englannin puhuminen on moninkerroin sujuvampaa verrattuna tasooni Suomessa. Lisäksi olen alkanut käyttämään omituista southern slangia... Olen päässyt maistelemaan monia uusia ruokia. Osa niistä ovat mun uusia suosikkeja, osasta en liiemmin välitä vieläkään. Shoppaillut olen sydämmeni kyllyydestä, ympäri Jenkkilää on tullut matkusteltua ja olen käynyt jo 9 eri osavaltiossa. Kuitenkin kaikista tärkeimpänä olen nauttinut täysin uudenlaisesta elämäntavasta kaukana kotoa.

Tämän maagisen puolivälin jälkeen olen myös ymmärtänyt, että täältä täytyy joskus lähteä kotiinkin. Kotiin paluu tuntuu hirveän lopulliselta ja en haluaisi jättää elämää, jota olen vaivalla rakentanut aivan yksin. Puhuin juuri Emilyn kanssa että kyllä ihmisen pitää olla hullu jos haluaa vapaaehtoisesti jättää kaiken mikä on 16 vuotta ollut normaalia, vain jotta voisi aloittaa kaiken alusta ja rakentaa itselleen elämän vuodeksi. Vuoden jälkeen sitä sitten lähtee kotiin, jossa kaiken pitäisi olla normaalia, mutta samaan aikaan mikään ei olekaan enää normaalia. Emily istui hetken hiljaa, katsoi minua ja sanoi "Olen hurjan iloinen, että joku oli juuri noin hullu, ja että siitä ihmisestä tuli yksi mun parhaista kavereista". Silloin tajusin, että se hulluus on kaikkien uhrauksien arvoista. Samaan aikaan ajatus Suomeen palustaa on todella vapauttava. Ennen kaikkea olen onnellinen, että pääsen taas tekemään asioita omatoimisesti ja minua ei kohdella kuin lasta. Tottakai haluan myös päästä näkemään oman perheen ja ystävät, nukkua omassa sängyssä, kävellä ja pyöräillä paikasta toiseen, päästä taas rratsastamaan, sekä palata opiskelemaan tuttuun ja turvalliseen tykkiin. Ei siis auta muu kuin ottaa kaikki mahdollinen irti tästä jäljellä olevasta ajasta, jotta voin sitten ensi kesänä sanoa, että juuri mun vaihtovuoteni oli maailman paras. Loppuksi vielä pieni kuvakooste miltä mun arkielämä on täällä näyttänyt viimeiset viisi kuukautta :)