Almost three months

Tuntuu, että siitä on vain muutama viikko kun istuttiin kavereiden kanssa mun läksiäisissä. Todellisuudessa siitä on jo kolme kuukautta. Se tarkoittaa, että mun vaihtovuodesta on mennyt jo lähes kolmasosa. Aika täällä on kulunut hirveän nopeasti, mutta toisaalta tuntuu kuin olisin asunut Violassa jo vaikka kuinka kauan. Ikävä Suomeen on kadonnut lähes kokonaan parin viimeviikon aikana. Elämä ei ole enää jatkuvaa pohtimista kodin ja Jenkkilän välillä, sillä nyt mun koti on ihan oikeasti täällä. Suomessa ollessani ajattelin, että olen varmasti sellainen vaihtari, joka ei paljoa kotia ikävöi vaan hyppää suoraan uuteen elämään ja löytää paikkansa nopeasti. Toisinpa kävi. Ensimmäinen kuukausi oli suoraansanottuna mun elämäni kamalin kuukausi. Oli useita päiviä, jolloin itkin kun tuntui etten sopeudu tänne ollenkaan, Jenkit ei olleetkaan kiinnostuneita vaihtareista, perhe ei tuntunut ollenkaan omalta ja olisi ollut helpompaa vain lähteä takaisin kotiin. Oikeastaan vasta nyt pystyn katsomaan taaksepäin ja käsittelemään parin ensimmäisen kuukauden tapahtumia. Välillä tulee pohdittu miten mä siitä kaikesta selvisin. Varmaan sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla.

Ekasta kuukaudesta teki vaikean se, että täällä kavereiden saanti ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Ensimmäisen viikon jälkeen et ollutkaan enää se super cool vaihtari, vaan ihan tavallinen ihminen ja sun olemassaolo oli jo itsestäänselvyys. Mun oman kokemuksen mukaan kaverisuhteet Suomessa on paljon syvällisempiä kuin täällä. Täällä parhaat kaveritkaan eivät välttämättä näe enää koskaan sen jälkeen kun valmistuvat high schoolista. Monet kerrat ihmiset sanoivat, että pitää nähdä joskus koulun ulkopuolella, mutta niin ei koskaan tapahtunutkaan. Ensimmäisen kuukauden aikana puhuttiin jatkuvasti Italialaisen vaihtarin kanssa siitä, että täällä kysytään jokapäivä "how are you?" mutta oikeasti ihmisiä ei kiinnosta yhtään mitä sulle kuuluu. Välillä tuntui, että sillä suomalaisella vaihtarilla ei ollut mitään väliä. Toinen asia on kaikissa high school leffoissa esille tuleva juoruilu ja draama. Se pitää valitettavasti täällä oikeasti paikkansa. Olen useamman kerran todistanut tilannetta, jossa ensin kerrotaan olevansa parhaita kavereita, mutta heti sen jälkeen ollaan jo haukkumassa toista. Lisäksi täällä on vaikeampaa luottaa ihmisiin, sillä et voi koskaan olla täysin varma mistä he ovat kuulleet juttunsa.

Vasta hieman jälkeenpäin opin kuitenkin huomaamaan sen toisen puolen tästä paikasta ja näistä ihmisistä. Näin ja sain itse kokea kuinka hyväsydämmellisiä sulle täysin tuntemattomat ihmiset voivat olla, ja kuinka vilpittömästä he välittävät susta jo heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Samalla huomasin, että kyllä ihmisiä täällä oikeasti kiinnostaa mitä sulle kuuluu. Vai onko sulle tuntematon opettaja Suomessa tullut koskaan halaamaan kun olet lähes pidätellyt itkua koulun vessassa? Tämän jälkeen samainen opettaja toi seuraavana päivänä mulle keksejä. Nämä ovat sellaisia kokemuksia, joita en olisi koskaan voinut kokea Suomessa.

Ennen kuin te siellä Suomessa huolestutte haluan sanoa, että noi negatiiviset asiat mitä kerroin koskivat lähinnä ensimmäistä ja toista kuukautta. Tällä hetkellä olen erittäin kiitollinen siitä mitä mulla on, olen oppinut arvostamaan paljon pienempiäkin asioita, ja olen kasvanut ihmisenä paljon. Ennenkaikkea mä tiedän, että kyllä mä aina jotenkin pärjään. Nyt elämä täällä sujuu todella hyvin, jos ei lasketa sitä, että arki on täälläkin välillä tylsää ja koulua on käytävä. Mä olen löytänyt mun oman kaveriporukan ja saanut jo ihan mahtavia muistoja. Osa niistä on sellaisia, jotka eivät edes selittämällä avaudu, vaan ne on pitänyt elää itse.Välillä se on vaatinut ihan hirveästi työtä ja sun on pitänyt olla aina se kiva vaihtari, jolla ei ole koskaan huonoja päiviä, mutta jälkeenpäin voin sanoa että se on kannattanut!