s p i r i t, spirit, We got Spirit!

Hey, Hey, What do you say? VIOLA! LONGHORNS!

Tulin juuri kotiin kauden viimeisestä koripallopelistä, jonka mukana myös mun high school cheerleading ura on ohi. Nämä viimeiset viisi kuukautta on ollut ikimuistoiset ja olen päässyt kokemaan palan "jenkkiunelmaa", jotain mitä en ikinä olisi voinut tehdä Suomessa. Fakta on se, että nämä viisi kuukautta meni ohi aivan liian nopeasti ja nyt koripallokausi onkin jo ohi. Tämän kunniaksi ajattelin tehdä postauksen cheerleadingistä, kirjoitella ylös hieman ajatuksia kauden loputtua ja näyttää teille lempparikuvia kuluneelta kaudelta. (niitä on kertynyt ihan kivasti...) Seuraavaksi on aika antaa tilaa uusille haasteille softballin muodossa.

Alku meidän cheer tiimille ei ollut mitenkään kovin voitokas. Koulun alettua elokuussa ensimmäinen kuukausi jouduttiin pohtimaan, että saadaanko me edes tiimiä kasaan. Useampana vuonna valmentajana toiminut nainen lopetti koululla työskentelyn ja moni useamman vuoden squadissa mukana ollut tyttö valmistui viime vuonna. Jäljelle jääneet tytöt suunnittelivat pitävänsä vuoden taukoa ja jatkavansa vasta ensi vuonna paremmalla motivaatiolla ja paremmilla lähtökohdilla. Kun mä ja Laura sitten syksyllä ilmaannuttiin koulun ja kerrottiin olevamme kiinnostuneita cheerleadingistä, tytöt pohtivat asiaa uudelleen. Meitä oli edelleen vain kuusi ja meillä ei ollut valmentajaa. Välillä olo oli aika toivoton ja aloin jo hyväksymään, että en ehkä voikkaan harrastaa täällä mitään talvikaudella. Syyskuun aikana me saatiin kuitenkin kaikki asiat kuntoon ja löydettiin meille sopivat valkut. Koripallokauden alkuun oli enää muutama viikko ja sitä ennen piti oppia lähes 50 eri kannustushuutoa liikkeineen, kaikki englanniksi. Välillä reeneissä tuntui, että koko touhussa ei ollut mitään järkeä ja että kannustuksia ei voi millään oppia. Asiaa ei helpottanut se, että kaikki muut tytöt osasi ne jo edellisiltä vuosilta. Minä ja Laura saatiin kyllä ihan mahtavaa kannustusta joukkueen tytöiltä. Näin mun iltapäivät täyttyivät yhdessä tekemisestä ja uuden oppimisesta.

Pian koitti ensimmäisen koripallopelin aika. Heti ensimmäisestä pelistä aloitettiin meidän yhteinen valmistautumisperinne. Jokaisena pelipäivänä käytiin koulun jälkeen syömässä kylän ainoassa ruokapaikassa, jonka jälkeen mentiin yhdessä koululle valmistautumaan. Viimeiset harjoittelut, yhdessä meikkaaminen, leveä hymy, koulun univormu päälle ja rusetti hiuksiin; kaikki oli valmista. Ensimmäisessä pelissä muistin osan kannustushuudoista liikkeineen ihan täydellisesti, ja olin todella ylpeä itsestäni. Sitten oli niitä kannustuksia kun vain toivoin, ettei kukaan sattunut kiinnittämään huomiota minuun juuri sillä hetkellä. Saatoin huutaa oikeaa kannustusta, mutta unohtaa liikkeet aivan totaalisesti. Ennen jokaista väliaika tanssia mua jännitti ihan hirveesti. En ole aikaisemmin ollut jännittäjä tyyppiä, mutta koko koulun (tai oikeastaan koko kylän) edessä tanssiminen jännitti aivan hirveästi.

Koripallokausi auttoi mua sopeutumaan todella paljon. Rakastin sitä tunnetta kun oma joukkue teki korin ja cheerleaderinä sai olla ylpeä omasta koulustaan, sitä kun Senior poikien pelit oli välillä ihan hullun tiukkoja ja koko koulu kannusti meidän poikia, sitä kun Senior tytöt löi joitain joukkueita 40 pisteellä ja jo ensimmäisen erän jälkeen oli helppo hymyillä ja huutaa "proud to be a longhorn", sitä kun opit uuden kannustuksen tai tanssin ja pääsit näyttämään sen koko koululle. Peleissä se tunnettu high school spirit oli todellakin käsin kosketeltavaa. Meidän tapauksessa spirit ei koskenut vain koulua, mutta koko kyläyhteisöä. Koulun peleissä tunsin myös ensimmäistä kertaa oikeasti kuuluvani porukkaan, kun kannustettiin ja iloittiin yhdessä meidän joukkueiden puolesta. Cheerleaderinä pääsin toteuttamaan yhden "Amerikan unelmistani" ja vaikka se ei aina ollut helppoa, oli se jotain erityistä mitä en olisi koskaan voinut tehdä Suomessa.

L-O-N-G-H-O-R-N-S,
 LONGHORNS, LONGHORNS THE BEST!